Melontaretki syysruskassa Storfjärdenillä

Aloitimme melontareissumme Pedersören Käringshavetin pienvenesatamasta aamun varhaisina tunteina lokakuun puolivälissä. Tuolloin olivat tämän syksyn ensimmäiset pakkasaamut. Aurinko oli vasta nousemassa ja sen hennot säteet maalailivat vettä lämpimillä väreillään. Ensimmäinen rantautuminen tapahtui melkeinpä välittömästi – oli pakko pysähtyä ihailemaan hiljaista hetkeä ja olihan tässä toki ensimmäinen geokätkökin.

Matka kohti Sandgrundetia osoittautui yllättävän haastavaksi. Koko reitti vaikutti olevan valtavan kaislikkokasvuston ympäröimä, ja lähestyminen vaati harkitsevaa reitin arvailua ja napakoita melan vetoja. Kivikkoisuuden määrä kasvoi erityisesti Månsasgrundetin puolella, missä reitille osui myös vaikuttava siirtolohkare, aivan kuin luonnon oma maamerkki keskellä merta.

Seuraavana pysähdyspaikkana oli Storfjärdsgrundenin saariryhmästä se kaikista kivisin ja lohkareisin saari. 

Myöhäisruskan keltainen hohde oli edelleen vahvasti läsnä, vaikka syksy oli jo selvästi taittumassa kohti talvea. Saarten hiljaisuus ja lähes tyyni sää loivat tunnelman, jossa aika tuntui pysähtyvän.

Paluumatka ei sitten sujunutkaan aivan yhtä lempeissä merkeissä. Virhearvio vei meidät keskelle sakeinta kaislikkoa, ja eteenpäin pääseminen vaati hartiavoimin tempoilua. Hetken aikaa tuntui siltä, että sinne jäisimme, keskelle tiivistä kaislaviidakkoa, mutta lopulta onnistuimme pusertamaan itsemme takaisin vapaille vesille. (Tällaisessa maastossa drone olisi kullanarvoinen – jo ennakkoon olisi nähnyt, mihin ei kannata meloa.)

Kun pääsimme jälleen avovedelle, edessämme avautui kaunis ruskamaisema, joka tuntui palkitsevan kaiken kaislikossa rymyämisen vaivan. Ja satamaan palatessa löytyi vielä yksi pieni yllätys: jonkun napostelema simpukan kuori oli tarttunut kajakin perään muistoksi matkasta.

Tämä reissu tarjosi kaikkea – rauhallisia aamuhetkiä, yllättäviä haasteita ja luonnon näyttäviä yksityiskohtia. Juuri sellaista, mitä syksyinen melonta parhaimmillaan on.