Äänivyöryn hillintä

Tänä lukuvuotena saan jälleen opettaa kolmea itselleni uutta 7-8-vuotiaitten ryhmää. Edelliset ryhmäni olin saanut viedä taiteen perusopetuksen taipaleella vähintään kolmevuotisen yhteisen, toivottavasti johdonmukaisen, kautemme siihen vaiheeseen, jossa osa oppilaista valitsee vuoden mittaiset periodiopinnot tai siirtyy syventävien opintojen työpajaryhmiin.

Uusiin perusopetusryhmiini osa oppilaista siirtyi alle kouluikäisten valmentavista opinnoista ja osa tulee ensimmäistä kertaa kuvataidekouluun, aloittaen suoraan perusopinnoista. Ensimmäisen yhteisen syyslukukauden aikana painotan kuvataiteen perustaitojen harjoittelun ohella tehtävänantojen kautta mahdollisimman paljon myös ryhmäytymistä, toisten huomioimista, työskentelyn vaiheiden ja yhtälailla omien kuin toistenkin teosten arvostamista sekä työrauhan ylläpitämistä. Erityisesti tuo työrauhan rakentaminen kuvataiteen perusopinnoissa vaatii pitkäjänteisyyttä ja jatkuvaa huomiointia. Työskentely on aina toiminnallista. Laajan oppimäärän mukaisissa opinnoissa, Pekkalan kartanossa, myös työskentelytila vaihtelee sen mukaan, mitä tekniikkaa käytetään, joten oppilaat on vähitellen opetettava siihen, että välineiden noutaminen tai työvaiheesta toiseen siirtyminen voidaan tehdä rauhallisesti, ilman suurempaa hulabaloota.

Ehkä kuitenkin se kaikkein olennaisin opittava on äänen käyttö. Vanhan kartanon riisutut luokat toimivat hulppeana kaikupohjana kaikille äänille, jotka yrittävät tulla kuulluksi samanaikaisesti. Koska kuvataiteen perusopinnoissa äänien samanaikainen kajahtelu on kuitenkin varsin toissijainen pyrkimys, on kehiteltävä keinoja samanaikaisen ”äänivyöryn” taltuttamiselle. Silloin nelisen vuotta sitten käytin ”suu suppuun”-käsimerkkiä, jota oppilaat alkoivat toistaa sitä mukaa kun havaitsivat toimintani. Kun kaikki lopulta olivat havainneet merkin ja suut olivat supussa, sai työskentely jatkua. Se toimi silloin niin hyvin että seuraavana vuotena emme tarvinneet enää kyseistä konstia.