Kielioppia

Muistan vielä elävästi omilta kouluajoiltani kuinka kiinnostukseni ja lapsenomainen innokkuuteni ainekirjoitukseen tapettiin. Olin alakouluaikoina innokas kirjoittamaan tarinoita ja pieniä näytelmiä, joita saimme esittää luokalle aina perjantaisin. Opettaja oli kannustava ja näytti aidosti iloitsevan esityksistämme. Alakoulun viimeisille luokille jouduin vaihtamaan koulua, koska muutimme toiseen kaupunginosaan. Koin uuden opettajani varsin kuivakaksi ja erityisen valikoivaksi suosikkioppilaiden suhteen. Uusina käytänteinä tulivat koelaulut koko luokan edessä ja ainekirjoitustunneista tuli suorastaan painajaisia sen jälkeen kun sain ensimmäisen ainekirjoitukseni uudessa koulussa takaisin opettajan tarkistettua sen. Koko aine oli täynnä punaisella merkittyjä ihmeellisiä kiemuroita, viivoja, pilkkuja, pisteitä ja isoiksi tai pieniksi muutettuja alkukirjaimia. Aine piti kirjoittaa uudestaan puhtaaksi opettajan merkintöjen mukaisesti, enkä kertakaikkiaan enää saanut selvää miten koko tarinan kuuluisi mennä. En ymmärtänyt, mitä opettaja oli tarkoittanut kaikilla niillä minulle vierailla kiemuroilla.

Nyt aikuisena, opettajaksi kymmenen vuotta sitten valmistuneena, kohtasin yllätyksekseni samankaltaisen tunteen kuin silloin lapsena. Ystäväni alkoi kommentoida ja korjata ”kielioppivirheitäni”. Ensimmäinen korjaus oli blogini profiilissa oleva ammattini, Kuvataiteilija, jonka olen kirjoittanut Isolla, kun se kuulemma pitäisi kirjoittaa pienellä. Seuraava oikaisu koski facebookin kuvatekstiä, jossa olin kirjoittanut kanttarellin kahdella t-kirjaimella. Nyt osaan kuitenkin jopa iloita näistä korjaavista kommenteista, eihän tätäkään juttua muuten tässä olisi (kielioppivirheineen).