Kriittisyys – hyvät, pahat ja rumat

Ihmiset suhtautuvat toisiinsa kriittisesti. Aito kriittisyys on normaalia, siten ihmiset oppivat tuntemaan toisensa. Jokaisella on muodostunut käsityksiä siitä, millainen on hyvä tai paha ihminen. Hyvän ihmisen määritelmiä on lukuisia, aivan kuten pahankin. Hyvä ihminen osaa kuunnella, on empaattinen, sympaattinen, hauska, viehättävä jne. Paha ihminen ei näin ollen osaa kuunnella, on antipaattinen, parasympaattinen, tylsä, vastenmielinen jne. Kumpi näistä ihmistyypeistä osaa määritellä millainen on hyvä tai paha ihminen. Osaako hyvä paremmin ja paha huonommin? Molempia ihmistyyppejä täytyy kai kuitenkin olla, eihän hyviä voi olla ilman pahoja. Vai voiko? Asuuko meissä kaikissa pieni hyvä, paha ja ruma?

Kriittisyys on mielestäni totuuden etsimistä. Aito kriittisyys ilmenee avoimuutena nähdä ja kuunnella uusia näkökulmia ja niiden perusteluita. Siten löytyy sekä vastauksia, että jälleen uusia kysymyksiä.

Kuvataide- ja mediakasvatuksessa totuuden kaikenkattava kyseenalaistaminen on perusteltua, siten että havainnot (tässä tarkoitan erityisesti kuvaa) vastaanotetaan, mutta samanaikaisesti tapahtuu kriittistä prosessointia havainnon monikerroksisuudesta ja monimerkityksellisyydestä. Tämä edellyttää havaintojen harjoittelemista syväluotaavasti ja juuri siinä näen kuvataide- ja mediakasvatuksen vahvan yhtymäkohdan.

”Saatamme hyvinkin olla esi-isiämme taipuvaisempia kriittisyyteen, paljon rohkeampia ja tinkimättömämpiä kritiikissämme kuin he päivittäisessä elämässään, mutta kritiikkimme on niin sanotusti hampaatonta, kykenemätöntä vaikuttamaan agendaan, joka ohjaa elämänpoliittisia valintojamme. Kuten Leo Strauss varoitti jo ajat sitten, ennennäkemätön vapaus, jota yhteiskuntamme tarjoaa jäsenilleen, on saapunut yhdessä ennennäkemättömän kyvyttömyyden kanssa.” Lainaus: notkea moderni, Zygmunt Bauman