Haikailija ja Atakkimanni

Olen aloittanut uuden blogin. Kyseessä on ”Pohjoiskarjalainen maisema tänään”-näyttelyhanke, jonne hain HAIKAILIJA JA ATAKKIMANNI-teoksellani.

Pohjoiskarjalaisten maisemien lähempi tarkkailuni alkoi jo vuosi sitten ja kyseinen hanke vaikutti kiinnostavalta määritelmässään: ”Näyttelyyn etsitään tulkintoja pohjoiskarjalaisesta kansallis- ja sielunmaisemasta; Miltä näyttää sinun kansallismaisemasi vuonna 2012?” Ajattelin ensin etteivät haikailukuvani täytä mitään oikean taiteen kriteerejä, mutta koska oma projektini oli henkilökohtaisesti tärkeä ja materiaalia oli kertynyt jo runsaasti, päätin kokeilla ja yllätyksekseni tulin valituksi.

Liikkuessani kävellen, lumikengillä tai pyöräillen, kulkevat Haikailija ja Atakkimanni mukanani. He ovat kierrelleet mukanani vuoden 2011 alusta lähtien Pohjois-Karjalan maisemissa. Kuvia on kertynyt jo kaikilta vuodenajoilta ja matkaa kävellen ja polkupyörällä n. 1200 kilometriä, josta kävelyn osuus on suurempi.

Tarkoituksenani oli valokuvata päiväkirjamaisia merkintöjä matkoiltani, sijoittamalla taidekappaleita sopiviin maisemiin. Aluksi kirjoitin kuviin liittyviä asioita muistiin, mutta se tuntui vähitellen tarpeettomalta ja halusin tiivistää ajatukseni. Googletin lukemattomasta määrästä nimettömiä aforismivalikoimia mielestäni kuvieni konnotaatioihin sopivia ja näin saivat kuvani monimerkityksisempiä tulkintoja kuin omat assosiaationi.

Blogissa voi seurata taidekappaleiden, Haikailijan ja Atakkimannin, maisemallisia asetelmia vuodentakaisista tämänpäiväisiin sitä mukaa kun tarpeelliselta tuntuu.

Teos materialisoituu taidekeskus Ahjossa 10.-30.5.2012.

Kommervenkkejä bloggailurintamalla

Nyt sain poistettua koko mokoman kävijälaskurin blogistani. Joutava kapistus ehti jo aiheuttaa pientä hammasten kiristelyä ja tuskan tunnetta. Joku oli nimittäin ropeltanut häiriötekijän ko. Your-counter kävijälaskuriin, mutta nyt on kaikki palannut ennalleen sillä eliminoin koko häiriötekijän. Mitäpä niitä kahta kävijää laskemaan ;).

Joulurisu sai valaistuneen pingispalloviritelmän ja parvekkeella kaikki hyvin.

Äänivyöryn hillintä

Tänä lukuvuotena saan jälleen opettaa kolmea itselleni uutta 7-8-vuotiaitten ryhmää. Edelliset ryhmäni olin saanut viedä taiteen perusopetuksen taipaleella vähintään kolmevuotisen yhteisen, toivottavasti johdonmukaisen, kautemme siihen vaiheeseen, jossa osa oppilaista valitsee vuoden mittaiset periodiopinnot tai siirtyy syventävien opintojen työpajaryhmiin.

Uusiin perusopetusryhmiini osa oppilaista siirtyi alle kouluikäisten valmentavista opinnoista ja osa tulee ensimmäistä kertaa kuvataidekouluun, aloittaen suoraan perusopinnoista. Ensimmäisen yhteisen syyslukukauden aikana painotan kuvataiteen perustaitojen harjoittelun ohella tehtävänantojen kautta mahdollisimman paljon myös ryhmäytymistä, toisten huomioimista, työskentelyn vaiheiden ja yhtälailla omien kuin toistenkin teosten arvostamista sekä työrauhan ylläpitämistä. Erityisesti tuo työrauhan rakentaminen kuvataiteen perusopinnoissa vaatii pitkäjänteisyyttä ja jatkuvaa huomiointia. Työskentely on aina toiminnallista. Laajan oppimäärän mukaisissa opinnoissa, Pekkalan kartanossa, myös työskentelytila vaihtelee sen mukaan, mitä tekniikkaa käytetään, joten oppilaat on vähitellen opetettava siihen, että välineiden noutaminen tai työvaiheesta toiseen siirtyminen voidaan tehdä rauhallisesti, ilman suurempaa hulabaloota.

Ehkä kuitenkin se kaikkein olennaisin opittava on äänen käyttö. Vanhan kartanon riisutut luokat toimivat hulppeana kaikupohjana kaikille äänille, jotka yrittävät tulla kuulluksi samanaikaisesti. Koska kuvataiteen perusopinnoissa äänien samanaikainen kajahtelu on kuitenkin varsin toissijainen pyrkimys, on kehiteltävä keinoja samanaikaisen ”äänivyöryn” taltuttamiselle. Silloin nelisen vuotta sitten käytin ”suu suppuun”-käsimerkkiä, jota oppilaat alkoivat toistaa sitä mukaa kun havaitsivat toimintani. Kun kaikki lopulta olivat havainneet merkin ja suut olivat supussa, sai työskentely jatkua. Se toimi silloin niin hyvin että seuraavana vuotena emme tarvinneet enää kyseistä konstia.

Viimeisimpiä "virallisia" taiteilijan ammatinharjoittamistuotoksiani

Näetkö kukat hiuksissani / Can you see the flowers in my hair, 2009

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 90 x 115 cm

Oliko se tae - näin lävitsesi kylmän sanan sanojan,  2009

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 100 x 125 cm   

Tähän jäin / Here I stayed, 2010

öljyväri kankaalle / oil on canvas,100 x 130 cm

Tiedän - silti jään / Knowing - still staying, 2008

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 95 x 115 cm

Tässä - lapseni / Here - my child, 2009

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 85 x 135 cm

Sinilintu / Bluebird, 2010

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 65 x 64 cm

Liian nuori / Too young, 2010

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 55 x 65 cm

Lintu kultainen / Golden bird, 2010

öljyväri kankaalle / oil on canvas, 60 x 50 cm

Luottamuksesta

Työyhteisön toiminta on pitkälti viestien, kuten tietojen, näkemysten ja arvioiden, lähettämistä sekä niihin vastaamista. Yhteistyö edellyttää luottamusta yhteisön jäsenten kesken. 

Luottamuksen syntymiseksi tarvitaan toisaalta viestien aitoutta ja toisaalta niiden vastaanottamista ja hyväksymistä. Viesti on aito silloin, kun sen asia- ja tunnesisältö ovat sopusoinnussa keskenään. Asia ilmaistaan sanoin, tunnesisältö sanattomasti eli kehon kielellä.

Ongelma syntyy, kun asiasisältö ja tunnesisältö ovat ristiriidassa keskenään, koska silloin vastaanottaja ei ymmärrä, mitä toinen on todella sanomassa.

Aidon viestinnän lisäksi luottamusta herättää kyky kuunnella, mitä toisella on sanottavana. Kuuntelun pitäisi olla aktiivista eli kuuntelijan pitäisi kertoa, mitä kuuli ja ymmärsi. Viestin hyväksyminen on täysin eri asia kuin samaa mieltä oleminen. Samanaikaisesti voi ymmärtää toisen näkökulman ja olla asiasta eri mieltä.

Hyvään kuuntelutaitoon kuuluu myös vastustuksen hyväksyminen. Kun esimies hyväksyy vastustuksen, alaiset voivat luottaa häneen, ja edellytykset yhteistyölle ovat olemassa.

Vuoden 2011 kärkihanke

Hankin lomalukemiseksi mm. Kari Uusikylän kirjan Vastaiskuja inhimillisen elämän puolesta. Martti Hellströmin blogissa: Pedagogiikkaa ja koulupolitiikkaa II kuvaillaan kirjaa osuvasti:
”Kari Uusikylä puolustaa kirjassa lapsia, vanhuksia, köyhiä, rauhaa, kiireettömyyttä, yhteisöllisyyttä, raittiutta, viisautta. Hyvää, tavallista elämää. Hän vastustaa kovia markkina-arvoja, tehokkuusvaatimuksia, ylikorostunutta kilpailua, 100-kertaisia eroja palkkauksessa, oman edun tavoittelijoita, minä-minä-tautiin sairastuneita kiipijöitä, koulua, josta tehdään suoritushelvetti ja kilpailutanner, joka ratkaisee tulevaisuden. Huijauspuhetta, jossa sanat ovat sanoja, arki on toista.”

Kiinnostavaa luettavaa, ajatuksia herättävää sekä vahvasti ainakin omia näkemyksiäni tukevaa on kirja kokonaisuudessaan. Luvussa Opettaja hyvän työn tekijänä kiteytetään hyvän ja huonon työnteon edellytykset kolmeen E:hen: Excellence, Engagement ja Ethics. Kaksi näistä ei riitä. Muodollisesti erinomaisesti ja sitoutuneesti tehty työsuoritus on pahaa työtä, jos sitä leimaavat moraalittomuus ja itsekkyys.

Saman luvun viimeinen kappale tarjoaa todellisen haasteen näin taiteen perusopetuksen opettajan näkökulmasta: Nuorten omien kykyjen löytäminen ja realistinen käsitys omasta itsestä tulisi asettaa muotikieltä käyttäen opetuksen ”kärkihankkeeksi”. Säästyisi paljon kyyneleitä ja terapiakuluja. Pudotus suuruuskuvitelmista maan pinnalle sattuu kipeästi.

Välittämistä ei voi teeskennellä

Koulun mahdollisuudet tukea oppilaiden itsenäistä, luovaa ja kriittistä ajattelua ovat jääneet kiireen ja tehokkuuden jalkoihin, puhumattakaan oppilaan taidollisen ja taiteellisen kasvun mahdollisuuksista. Aikaa syvällisten kysymysten pohdinnalle, omakohtaisuudelle ja kokemuksellisuudelle ei yksinkertaisesti ole. Oppiminen ei kosketa pintaa syvemmälle.(Eeva Anttila, Pintaa syvemmälle: taide, kriittinen kasvatus ja muutoksen mahdollisuus)

Kriittisessä pedagogiikassa tarkastellaan sitä, miten yhä enemmän teknologisesti välittyvä kulttuuri muovaa kaikkia todellisuuden ominaispiirteitä, tietoa, totuuksia ja subjekteja. Keinotekoisuus muokkaa elämän yksityiskohtia kodeissa, kouluissa, työpaikoilla ja erilaisissa arkikäytännöissä tuottamalla lakkaamattomalla voimalla mielikuvia, haluja ja erilaisia kulutustarpeita.

Taiteen perusopetuksessa opettajalla keskeisin haaste oppilaat kohdatessaan on avoin ja valpas suhtautuminen uusiin ja yllättäviin tilanteisiin. Uskon että kriittisyyden opettaminen juuri kuvataidekasvatuksessa perustuu siihen, että opetuslapsi tai nuori kokee opettajan välittävän olemalla läsnä ja osoittamalla kiinnostusta oppilaan esittämiin kysymyksiin, joihin opettaja suhtautuu aidosti ja pohtien – antamalla omaa aikaansa oppilasta varten.